Hieman pohdintaa käytettävästä väriavaruudesta ja näytön kalibroinnista

Tervehdys arvon lukijat,

Tässä tekstissä on tarkoitus käydä läpi, mitä väriavaruutta kannattaa käyttää missäkin tilanteessa ja miten näyttö kalibroidaan. Järjestelmäkameroista ja vakavan harrastajan pokkareista löytyy lähes poikkeuksetta mahdollisuus valita käytettävä väriavaruus. Aloittaessani kuvaamisen en tiennyt juuri mitään väriavaruuksista. Jos olet samassa tilanteessa, niin toivon, että tästä tekstistä on hyötyä.

Mahdollisia väriavaruuksia on kolme, joista yleensä kaksi, Adobe RGB (1998) ja sRGB löytyvät kameran valikoista. Kolmas väriavaruus on CMYK. Adobe RGB (1998) on laaja väriavaruus, johon voi siis tallentaa enemmän värejä kuin sRGB:hen. Kuulostaa varmasti kannattavimmalta vaihtoehdolta! Asia ei kuitenkaan ihan kaikissa tilanteissa ole näin. Adobe RGB on järkevä vaihtoehto silloin, kun kuvaaja tietää tarkalleen, mitä on tekemässä ja kuvaa jotain julkaistavaa materiaalia, kuten kirjaa varten tai tekee tulosteet itse. Tällöin kuva muutetaan CMYK-väriavaruuteen, joka on pienin väriavaruuksista. Tässä tapauksessa on tärkeää, että kutistettaessa on käytössä mahdollisimman paljon väritietoa.

Adobe RGB on kuitenkin suurin syy siihen, miksi valokuvat eivät näytä samalta printattuna kuin tietokoneen näytöllä. Valokuvissa, tietokonenäytöissä, internetissä ja tulostimissa käytetään pääsääntöisesti sRGB-väriavaruutta. Tämä tarkoittaa sitä, että normaalilla tietokonenäytöllä ei näe kaikkia Adobe RGB:n värejä. Tavalliselle valokuuvajalle se onkin ehdottomasti järkevin valinta, sillä väriavaruutta ei tarvitse vaihtaa toiseksi tulostusta tai kuvien nettiin laittamista varten. Jos kuvat laittaa nettiin Adobe RGB:nä, värit näyttävät laimeilta ja hieman vääriltä. Myös kuvapalveluiden tulostimet käyttävät sRGB-väriavaruutta. Osa saattaa periä jopa lisämaksun kuvien muuttamisesta sRGB-väriavaruuteen.

Suurin osa tästä tiedosta oli tavalliselle kuvaajalle Nice-to-know-tietoa, jonka tarkoituksena oli ainoastaan kertoa, että sRGB on tavalliselle kuvaajalle järkevin valinta. On kuitenkin hyvä tietää, mitä ominaisuuksia kamerasta löytyy.

Sitten voisin kertoa hieman tietokoneen väriprofiileista. Jos olet joskus tulostanut kuvia tai tilannut valokuvia kuvapalvelun kautta ja huomannut, että kuvat näyttävät ihan erilaisilta kuin omalla näytölläsi, niin näyttösi on varmasti kalibroimatta. Näytöt toimitetaan tehtaalta vakioasetuksilla, jolloin värit ja kirkkaus ovat enemmän tai vähemmän pielessä. Netistä löytyy ohjeita, miten näytön saa kalibroitua silmämääräisesti oikein. Olen kuitenkin todennut parhaaksi vaihtoehdoksi hankkia tähän tarkoitukseen sopivan Spyder 2 Express -laitteen (nykyään uusin versio on jo Spyder 4), joka kalibroi näytön automaattisesti. Näyttö säädetään vakioasetuksille, minkä jälkeen mittauslaite asetetaan näytön päälle. Mittauslaite mittaa mukana toimitettavan ohjelman avulla värit ja kirkkauden luoden koneelle uuden väriprofiilin. Ohjelma asettaa profiilin automaattisesti oletusprofiiliksi, joka ladataan käyttöön aina tietokoneen käynnistyessä.

Etenkin tummien ja vaaleiden kuvan osien kohdalla olen huomannut näytön kalibroinnista olevan hyötyä. Käsittelin erään kuvani kalibroimattomalla näytöllä siten, että tausta oli valkoinen. Kun latasin kuvan kotikoneelleni, huomasin, ettei tausta todellisuudessa ollutkaan valkoinen, vaan sinne oli jäänyt käyttämäni siveltimen jälkiä. Suosittelen siis ehdottomasti kalibroimaan näytön kohdalleen ennen kuvien säätämistä koneella. Tuttavat saavat laitteen minulta lainaan, jos on tarvista!

Kiitos, kun jaksoit lukea tähän asti!

Mitä kuvausohjelmaa kannattaa käyttää? Puoliautomaatti- ja manuaaliohjelmat

Kävin aikaisemmin jo läpi automaattiset kuvausohjelmat. Nyt olisi tarkoitus keskittyä puoliautomaattisiin kuvausohjelmiin eli aukon ja suljinajan esivalintoihin sekä manuaaliseen kuvausohjelmaan. Seuraavissa teksteissä käydään läpi, mitä tekijöitä kuvassa hallitaan eri kuvausohjelmien avulla. Aikaisemmassa tekstissä viitattiin jo puoliautomaattisten ja manuaalisten kuvausohjelmien tuomaan suurempaan mahdollisuuteen vaikuttaa syntyvään kuvaan.

Puoliautomaattiset kuvausohjelmat on nimetty hieman eri tavoin kameramerkistä riippuen. Useimmissa kameroissa nimeäminen on tehty seuraavasti: P, A, S ja M (P = Program, A = Aperture eli aukko, S = Shutterspeed eli suljinaika ja M = manual). Canonissa aukon ja suljinajan esivalintojen nimiin on lisätty vielä V-kirjain, joka tulee englanninkielisestä sanasta value ja suljinaika on nimetty ajaksi. Nimet ovat siis P, AV, TV ja M (TV = Time value). Puoliautomaattisten kuvausohjelmien yhteydessä sivuttiin jo aukon, suljinajan ja herkkyyden vaikutusta toisiinsa. Program-kuvausohjelma käsiteltiin myös jo aikaisemmin, joten ensimmäisenä käydään läpi aukon esivalinta. Julkaisen tekstit erillisinä, jotta blogin luettavuus ei kärsi.

Aukon esivalinta, A/AV

Aukon esivalinta on kuvausohjelma, jota käytän yleensä eniten etenkin muoto- ja maisemakuvauksessa. Käytän sitä kahdesta syystä: kontrolloimaan syväterävyyttä ja saadakseni mahdollisimman tarkan piirron objektiivilta. Aukon Kamerassa aukon koko säädetään muuttamalla f-lukua, joka on käänteisluku. Tämä tarkoittaa sitä, että haluttaessa säätää aukko mahdollisimman suureksi, täytyy kamerasta valita pienin arvo ja toisinpäin haluttaessa pieni aukko, valitaan suuri arvo. Aukkoasteikko on logaritminen, minkä takia se voi alkuun kuulostaa epäloogiselta. Aukkoasteikko menee seuraavasti suuresta aukosta kohti pienempää: 1.2, 1.4, 2, 2.8, 4, 5.6, 8, 11, 16, 22. Kun aukkoarvoa kasvatetaan yhden yksikön verran, tuplataan kennolle tulevan valon määrä. Nykyaikaisissa digikameroissa aukkoa pystyy säätämään myös pienemmin askelin, mutta asteikko on silti hyvä osata, sillä kasvatettaessa aukkoa yhden askeleen verran, voidaan suljinaika tai herkkyys puolittaa.

Syväterävyyden hallintaan vaikuttavat aukko, polttoväli sekä etäisyys kohteesta ja taustasta. Mitä suurempaa aukkoa käytetään, sitä kapeampi on syväterävyysalue. Esimerkiksi muotokuvauksessa valitaan yleensä suuri aukko, kuten f2.8 tai suurempi, jotta kohde nousee paremmin esiin taustasta. Maisemakuvauksessa taas halutaan, että mahdollisimman suuri osa kuvasta on terävää, joten valitaan suhteellisen pieni aukko, kuten f16. Taustan saaminen epäteräväksi on sitä helpompaa, mitä pidempi polttoväli on käytössä. Esimerkiksi käytettäessä zoom-objektiivia, jonka polttovälialue on 24-70 millimetriä, saavutetaan telepäässä (70mm) kapeampi syväterävyysalue helpommin. Tämän takia suosittuja objektiiveja muotokuvaukseen ovatkin 50mm, 85mm ja 135mm objektiivit. Kun tausta halutaan epäteräväksi, kannattaa kohteen ja taustan väliin jättää mahdollisimman paljon tilaa.

Useimmissa objektiiveissa niiden tuottama kuvanlaatu paranee, kun objektiivia himmennetään hieman. Tämä on yksi syy siihen, miksi valovoimaiset objektiivit ovat niin suosittuja. Jos objektiivin maksimiaukko on 2.8, saavutetaan paras piirto jo aukolla 4 tai 5.6.

Suljinajan esivalinta, S/TV

Suljinajan säätelyllä vaikutetaan liike-epäterävyyteen ja käsivaralta kuvattaessa suljinaika on kriittinen tekijä tärähtämättömien kuvien aikaansaamisessa. Suljinaika ilmoitetaan yleensä sekunnin murto-osina (esim. 1/200 sekuntia ilmoitetaan kameran näytöllä lukuarvona 200). Kun käytetään pidempiä suljinaikoja, ei kannata kuitenkaan säikähtää outoa lukuarvoa, sillä merkintätapa muuttuu. Esimerkiksi suljinaika 1/2 sekuntia ilmoitetaan 0,5'' ja 10 sekuntia 10’'.

Käytän suljinajan esivalintaa lähinnä urheilukuvauksessa, jolloin haluan varmistaa, että kohde piirtyy tarkkana. Suljinajan esivalinta on käytännöllinen myös hämärässä, jolloin voidaan käsin asettaa pienin aika, jolla saadaan käsivaralta tärähtämättömiä kuvia. Käytännön nyrkkisääntönä suljinajalle voidaan tällöin käyttää käytettävän polttovälin käänteislukua kerrottuna kameran kroppikertoimella. Valtaosa kameroista on kroppikennoisia, jolloin objektiivin polttoväli kerrotaan kroppikertoimella, jotta saadaan selville kinokennoisen kameran polttoväliä vastaava lukuarvo. Valtaosa Canonin ja Nikonin kameroista on kroppikennollisia, kroppikertoimen ollessa Canonilla 1,6 ja Nikonilla 1,5. M4/3-mikrojärjestelmäkameroissa kroppikerroin on 2. Nyrkkisäännön mukaan haluttaessa tärähtämätön kuva 50 millimetrin polttovälillä Canonin järjestelmäkameralla, tulee käyttää suljinaikaa 1/(50*1,6) eli 1/80.

Ongelmaksi minulla muodostuu usein se, kun herkkyys ja suljinaika on asetettu manuaalisesti, ei aukkoa voida avata tarpeeksi suureksi oikein valottuvan kuvan ottamiseksi, koska objektiivin maksimiaukko tulee vastaan. Tällöin on nostettava herkkyyttä, pidennettävä suljinaikaa tai hyväksyttävä alivalottunut kuva.

Kameran automatiikka pyrkii aina valottamaan kuvan oikein keskiharmaan sävyn mukaisesti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kun otat kuvan valkoisesta seinästä, kamera valottaa kuvan siten, että seinä näkyy kuvassa harmaana. Kamera ei voi tietää, ovatko kohteet kuvassa vaaleita vai tummia. Tämän takia kameroista löytyy valotuksenkorjaustoiminto, AV-nappi, jolla kameralle kerrotaan, mihin suuntaan ja minkä verran valotusta pitää korjata. Jos kuva näyttää liian tummalta, korjataan valotusta oikealle ja vasemmalle, jos kuva on ylivalottunut.

Manuaali, M

On tiettyjä tilanteita, joissa halutun kuvan saamiseksi on käytettävä manuaalista kuvausohjelmaa. Tällöin aukko, suljinaika ja herkkyys asetetaan manuaalisesti. Kameran oma valotusmittari kuitenkin toimii edelleen. Valotusmittari on näytöllä oleva asteikko, jossa pieni kolmio liikkuu näyttäen millaiset valitut asetukset ovat suhteessa kameran mittarin mukaan oikein valotettuun kuvaan. Käytän manuaalista kuvausohjelmaa lähinnä kuvatessani salamoiden kanssa. Lisäksi on pari muuta tapausta, joissa manuaaliasetuksista on hyötyä.

Kuvattaessa vakiovalaistuksessa, voi manuaalikuvauksella säästää aikaa kuvankäsittelyssä. Kun jokainen kuva on otettu samoilla asetuksilla, voi käsitellä yhden kuvan ja synkronoida samat säädöt muihin kuviin. Manuaalikuvauksesta on hyötyä myös olosuhteissa, joissa on paljon tummia ja vaaleita kohtia. Valaistusolosuhteet ovat vakiot, mutta kameran mittaamat arvot vaihtelevat riippuen siitä, sattuuko mittausalueelle enemmän tummia vai vaaleita kohteita. Tällöin voi joko asettaa manuaalisesti asetukset mieluisiksi tai käyttää valotuksenkorjausta.

Manuaaliasetuksilla kuvaaminen vaatii varsinkin alkuvaiheessa paljon aikaa ja harjoittelua. Minulla on tapana luottaa kameran mittariin ja hyödyntää valotuksenkorjaustoimintoa siten, että kuvasta tulee juuri sellainen kuin haluan. Kannattaa kuitenkin ainakin kokeilla kuvaamista manuaaliasetuksilla. Silloin oppii parhaiten ”pyhän kolminaisuuden”, aukon, suljinajan ja herkkyyden vaikutuksen toisiinsa.

Hieno homma, jos jaksoit lukea tähän asti! Laitathan kommenttia, jos on jotain kysyttävää tai löydät tekstistä asiavirheitä.